Riittävyyden valitseminen ei tarkoita itsensä kieltämistä. Yhteiskuntamme on viestinnän kyllästämä, emmekä taatusti jää hyödyllistä tietoa vaille, vaikka tyrehdyttäisimmekin jonkin meitä kohti ryöppyävistä tietovirroista. Siinä käy juuri päinvastoin (selitän tämän ensimmäisessä luvussa). Meidänkin kotiimme tulvii joka tapauksessa informaatiota laajakaistan, DVD-levyjen ja radion välityksellä. Kuinka paljon enemmän ihminen oikein tarvitsee? Ja kuinka paljon aikaa, tilaa ja sielunrauhaa se enemmän maksaa meille? Meillä on niin paljon tavaraa, että joudumme työntämään jotain sivuun aina kun saamme jotain uutta, ja tunnemme tekevämme aina vain huonompia vaihtokauppoja.
Riittävyyteen tyytyminen saattaa kohentaa myös talouttamme. Jos laatii oman budjettinsa riittävyyden periaate mielessään, osaa toivottavasti tehdä sen verran työtä, että ansaitsee juuri riittävästi. Silloin voimme käyttää elämäämme hedelmällisempiin asioihin kuin pelkkään kahmimiseen ja kuluttamiseen. Riittävyyden polku voi siis, paradoksaalista kyllä, johtaa enempään. Toteanpa tässä omahyväisesti, että riittävyyden filosofian ansiosta ehdin joka päivä meditoida ja harjoitella taijia (vähät siitä, että tämä kuulostaa kliseeltä). Vaimollani ja minulla on myös aikaa patikoida luonnossa tuntikausia ja juoda termospullosta teetä tihkusateen sumentamilla kukkuloilla. Tällaiset harrastukset ovat tutkitusti omiaan kohentamaan moraalia, vahvistamaan suhdetta ja pitämään viikatemiehen loitolla.
Silkka oleminen alituisen tekemisen sijaan myös edistää luovuutta, jota nykyaikainen työelämä niin usein vaatii. Mieli tarvitsee tilaa kyetäkseen ajattelemaan. Tästä tuleekin mieleeni vanha Zen-vitsi: »Älä pelkästään tee jotain. Istu hiljaa.» Tänä ennennäkemättömän vaurauden aikana meistä kuitenkin tuntuu, ettei meillä ole varaa tuhlata arvokasta aikaa yhdellä jalalla tasapainotteluun tai silmät kiinni istuskeluun, pelkkään olemiseen. Meidän täytyy olla jatkuvasti liikkeellä, jahtaamassa jotain.
On turhaa teeskennellä, että kaikki vastaukset olisivat helppoja. Me kaikki ajattelemme mielellämme, että olemme rationaalisia olentoja, joiden on helppo tehdä harkittuja päätöksiä. Ihmisen toiminta osoittaa kuitenkin muuta. Esimerkiksi sopii vaikkapa paljon tutkittu Lontoon keskustan autoliikenne. Autoilijat valittavat jatkuvasti, ettei heillä ole varaa kalliisiin ruuhkamaksuihin. He voivottelevat myös liikennevaloissa kuluvaa aikaa. He sanovat ymmärtävänsä, että saastuttavat ilmaa ja että heidän pitäisi käyttää haitattomampia liikennemuotoja. Ja sitten he kuitenkin ilmoittavat, etteivät aio koskaan lopettaa Lontoon keskustassa ajamista. He eivät siis ymmärrä omaa etuaan.
Meille tuottaa myös suuria vaikeuksia määritellä omat riittävyyden rajamme ja pysytellä edes lähellä niitä. Tutkimustulosten mukaan me vaikerramme jatkuvasti liian suurta työtaakkaamme ja vapaa-ajan puutetta. Toisissa tutkimuksissa me valitamme, ettei kotimme pysy järjestyksessä. Teemme kuitenkin yhä pidempiä työpäiviä voidaksemme ostaa lisää tavaraa, josta emme kuitenkaan koskaan ehdi nauttia. Voimme syyttää tästä ikivanhoja vaistojamme. Niiden nalkutus saa meidät uskomaan, että mitä enemmän kartutamme omaisuuttamme, sitä varmemmin geenimme pysyvät elossa. Neoliittisen kauden kylissä tähän olikin painavat evolutionistiset syynsä. Nykyisen kulttuurimme myötä tuo vaistojen nalkutus on vahvistunut jatkuvaksi paasaamiseksi.
***
Tästä päädymmekin pohtimaan kysymystä, joka on askarruttanut viisaita aina sivilisaation alkuajoista lähtien: kuinka paljon, tarkkaan ottaen, on tarpeeksi – ja pystymmekö me luomaan jonkin keinon sen mittaamiseksi? Nämä ovat kompakysymyksiä, jonka kaltaisilla vaivasi päätään myös Jeremy Bentham, 1700-luvun englantilainen valistusfilosofi. Hänen kehittämänsä utilitarismin tavoitteena oli suoda mahdollisimman monille mahdollisimman suuri onni. Tarkistaakseen, edistikö hallituksen politiikka ihmisten iloa riittävästi, Bentham laati onnellisuutta mittaavan laskentakaavan, jolle antoi nimen felicific calculus. Sen selitykseksi hän kirjoitti satojen sivujen mittaiset ohjeet, jotka vilisivät outoja, typeriä termejä, kuten »tuottoisuus» ja »läheisyys». Yritys epäonnistui surkeasti. Subjektiivisten tilojen ilmaiseminen määrällisesti on yhtä mahdotonta kuin ammeeseen luiskahtaneen saippuapalan pyydystäminen. Mitä kovemmin sitä tavoittelet, sitä liukkaammin se livahtaa ulottuviltasi.
Uskon kuitenkin pystyväni osoittamaan, mikä yleensä riittää. Otan esiin käyrän, joka kuvaa sitä tyydytystä, jota saamme kahmiessamme, omistaessamme, ollessamme tai tehdessämme aina vain enemmän, ja tökkäisen sormeni siihen kohtaan, jossa käyrä kääntyy laskuun. Sen kohdan yläpuolella ollessaan ihminen luiskahtaa vähän väliä alaspäin. Primitiivinen keräily- ja omistusvietti vaatii jatkamaan ponnistelua, yrittämään kovemminc huolimatta siitä että saaliit ovat selvästi pienenemässä. Kun olet saavuttanut riittävästi, sinun pitää pysähtyä ja nauttia. Sinun tulee arvostaa vapautusta, jota sinne pääseminen merkitsee, sen sijaan että raahautuisit yhä eteenpäin siinä toivossa, että hauskuus mahdollisesti palaa suurempina annoksina.
Olen siis röyhkeästi kirjoittanut kirjan vailla takuuvarmaa systeemiä, reseptejä ja mahtipontisia lupauksia tyyliin Löydä henkilökohtainen riittävyytesi viikossa/puolessa vuodessa/koska tahansa. Tutkimustyö on vienyt minut pitkälle matkalle riittävyyden ideologiaan. Olen selvitellyt vaistoihin perustuvia mekanismeja, joiden vuoksi emme piittaa riittävyydestä, tutkinut keinoja sen saavuttamiseksi, ja tavannut ihmisiä, jotka onnistuvat toteuttamaan sitä elämässään. Toivon, että se auttaa sinua määrittelemään oman riittävyyden tasosi.
Jos noudatat riittävyyden filosofian periaatteita, elämä saattaa olla askeettisen niukkaa, mutta todennäköisemmin nautit tasapainosta, huomaat pohtivasi asioita ja koet silloin tällöin endorfiiniryöppyjä ostoksilla käydessäsi. Minun suosikkiliikkeeni myyvät ruostuneita vanhoja japanilaisia moottoripyöriä ja eriskummallisia osia vanhoihin kitaroihin. Saankohan niistä ikinä tarpeekseni? Vaikea sanoa. Olen joka tapauksessa vapauttanut itselleni riittävästi aikaa, tilaa ja energiaa kyetäkseni nauttimaan noista leluista. Se tuntuu hyvin tyydyttävältä, vaikka kyse onkin niin proosallisista asioista. Olen tyytyväinen, kun noudatan riittävyyden filosofiaa. Ihan riittävästi.
(---)
Meidän on luotava kulttuuri, joka hillitsee primitiivisten aivojemme puutteen pelkoa ja ahneutta. Jos säädämme noita ominaisuuksia jatkuvasti kovemmalle, olemme pahassa pulassa. Tästä aiheesta on tavattoman vaikeaa puhua, ei vähiten siksi että kulttuurimme välttelee ongelmaa hakemalla lohtua eksistentiaalisista sijaistoiminnoista, kuten liiasta työnteosta, tarpeettomien tavaroiden tuottamisesta ja kuluttamisesta sekä näennäisistä elämäntapavalinnoista. Kaikki nämä enemmän-enemmän-aktiviteetit tekevät tilanteemme vain entistä kestämättömämmäksi.
Riittävyyden filosofia tarjoaa vaihtoehtoisen polun, joka perustuu oman edun tavoitteluun mutta josta on hyötyä kaikille muillekin. Meillä saattaa vielä olla kylliksi aikaa istuttaa yhteiskuntaamme riittävyyttä arvostava asenne. Se voi onnistua esimerkin, laumojen oikean johtamisen ja kulttuurin muutoksen avulla. Tämä on hurja haave, ehkä pelkkä typerän optimistinen toiveuni. Voi tietysti käydä niinkin, ettei riittävyyden filosofiasta ole sen kummempaa hyötyä kuin että jotkut meistä saavat elää paljon tyydyttävämpää elämää vaikka (Jim Morrisonin kuolemattomia sanoja lainatakseni) koko muu paska palaa poroksi. Minkäs sille sitten mahtaa. Toistaiseksi meillä on kuitenkin vielä toivoa.